Emma on kipeä. Yhä vaan. Vastahan tässä on kohta 2 viikkoa se flunssa ollut. Nyt se on tehnyt syömälakon. Ja koska se ei syö se kiukuttelee. Ja sitten koska se ei syö ja se kiukuttelee niin sitten se väsyy. Ja koska se on väsy mutta ei nuku koska se yskii niin sitten se taas kiukuttelee. Mikäs siinä, mutta jos mennään nukkumaan aamulla viideltä, koska ensin on alkuyö yskitty niin että kakka tulee vaippaan kolmesti ja kolmannella vaipanvaihdolla herätään koska on nälkä, ja maidon jälkeen sitten nukutaan tasan kaksi tuntia koska seitsemältähän se on jo aamu, niin ei kai sitä voi kukaan odottaa että äiti olisi pirteä kuin peipponen ja jaksaisi hymyssä suin lukea kirjaa koko päivän?

Ajattelin aamulla sitten kun tukka pystyssä koitin tunkea lapselle edes jotain aamupalaa, että soitanpa omalle äidilleni että apua! No, kävipä ihanasti, äitipä sanoi että "sellaista se on". Että se siitä avusta sitten. Jos olisi edes hetken tullut olemaan ton huutokonsertin kanssa että mä olisin hetken saanut olla pimeässä huoneessa ja miettiä vakavasti että miten ihmeessä mä koskaan oikein lapsen tein? Tai kyllähän mä tiedän miten, mutta että MIKSI?

Se ei ole hetkauttanut mua ollenkaan että kaikki vapaa-ajan puuhat on minimissä. Ei mua haittaa olla kotona ollenkaan, en mä muutenkaan jaksanut missään ulkona käydä. Kotona on mukavaa. Sekään ei haittaa että koko kämppä on täynnä leluja ja kaikki mikä voi särkyä on särki jo. Missään ei tunnu sekään että rahaa on tilillä aina juuri ehkä muutama euro ylimääräistä. Kyllähän rakkaan lapsen vuoksi elää vaikka näkkileivällä. Aamuherätyksetkin on yleensä kivuttomia, on ihanaa herätä uuteen aamuun kun pinnasängyssä seisoo uninen prinsessa hiukset pystyssä ja suu valtavalla hymyllä. Ihanaa on myös juoda aamukahvia ja jutella neidin kanssa, (neiti omalla kielellään "kuk-ka, ättä, kak-KA, tää" ja minä sitten omallani) samalla kun neiti syö omaa aamupalaansa. Suunnattomasti nautin myös yhteisistä leikkihetkistä ja siitä kun mennään leikkipuistoon kompuroimaan.

Mutta nyt toi kaikki on pyyhkiytynyt pois päästä. Aamuisin pinnasängyssä kiljuu naama punaisena kiukkuinen peikko. Aamupuurot löytyy ennemmin lattialta kuin suusta, ulos ei voi mennä kun neiti on niin räkäinen. Eikä mikään ruoka mene alas. Koko päivä aamusta myöhäiseen iltaan on taistelua.

Epätoivoissani toivon ja rukoilen että tosta lapsesta löytyisi jokin nappi mistä sen saisi pois päältä. "Hei, en mä tälläistä lelua halunnut, vieläkö tän voi palauttaa?"

(Tähän pieni huomautus, että en tosiaankaan ole tehnyt lasta koska haluan itselleni nuken... Tuli vaan mieleen...)

Meidän toinen kissa taitaa tehdä kuolemaa :( Tänään siivosin sen oksennuksia ja siinä taisi olla verta. Vanhahan tuo jo on, n.15 vuotias, että kyllähän siellä masussa saattaa olla vaikka mitä. Mutta sääliksi käy. Täytyy viedä poju lääkäriin ja katsella mikä on tilanne. Mä olen ajat sitten päättänyt että vanhaa kissaa ei aleta leikkailemaan tai pitkäaikaislääkitsemään. Jos siellä masussa jotain ylimääräistä on niin kyllä taitaa Vichy-poika päästä pilven päälle mouruamaan.
Toivottavasti The Isi ymmärtää. Se on nyt koulutuksessa joten tekstiviestillä raportoin läskin kisumme olevan sairas. Meni muutama minuutti niin sieltähän se huolissaan soitti että mitämitämitä?!? Se on sellanen piilopehmo toi mun mies <3 Inhoaa raukka ajatusta että kisut joku päivä kuolee pois.

Mua hävettää myöntää mutta mä toisaalta odotan sitä päivää. Olisi ihanaa että ei tarttisi imuroida joka päivä sen takia että pojat on päättäneet vähän painia ja siinä samalla kiskoa toisiltaan turkin irti. Vielä ihanampaa olisi tulla kotiin ja huomata että eteinen ei ole täynnä vessapaperisilppua. Tai että vessanlattia ei olisi täynnä kissanpelletin purua vaikka juuri sen siivosinkin. Ja voi että kuinka olisi kivaa että saisi nukkua yönsä rauhassa ilman että hormonihirviö kollimme, joka luulee että sillä vielä on pallit, mouruaa täällä kolmelta yöllä jonka jälkeen päättää että sen pitää saada nukkua mun peiton alla. Tai että toinen kissa, tämä läski joka nyt on kipeä ei herättäisi mua kuudelta aamulla vain sen takia että sillä on nälkä eikä se illalla annettu ruoka kelpaa.

Toisaalta kyllä mulle tulee ikävä niitä pehmoisia lämpimiä tuhisijoita meidän keskellä talviyönä. Tai kun sohvalla makoilen niin äkkiä siihen ilmestyy jompikumpi kehräämään viereen. Ja sitäkin tulee ikävä että koko ajan on joku jolle jutella, kissat on hyviä kuuntelijoita eikä ne jankkaa vastaan. Koskaan ei tarvitse tulla tyhjään kotiin.

Ja onhan siinä Emmallekin tekemistä kun saa kilpaa maukua täällä kissojen kanssa.

mutta nyt mua odottaa kynttilät, suklaa ja hyvä kirja tuolla olohuoneessa. The Isin ollessa poissa saa äiditkin rentoutua!

Tänään on ollut hitonmoinen päänsärky. Oikeassa ohimossa tuntuu siltä että päänsisällä joku pirullinen pikkumenninkäinen nauraa ja hakkaa mun ohimoa lekalla. Kovaa ja täsmälleen sekunnin välein. Luonnollisempi selitys särkyyn löytyy siitä mikä tätä palloa tässä paikallaan kannattaa, eli siis kaulasta ja niskasta. Lihakset on päättäneet mennä jumiin kai lopullisesti, veri ei kierrä päähän, joten kaikki vähäisetkin ajatukset mitä siellä pallossa on liikkunut on kadonnut. Tilalle on tullut vain kaikuva *kopskops*.
Aamulla veikkasin päänsärkyä krapulaksi, The Isin kanssa tuhottiin illalla pullo valkkaria ja käännettiin olohuoneen järjestystä eestaas. Huonekalujen siirtely on meille vähän niinkuin kosimisriitti. Hikipäässä nostetaan ja käännetään, tyhjennetään ja täytetään. Kirotaan ja haukutaan toisiamme tyhmiksi. Noin kolmen tunnin operaation jälkeen lysähdetään hikisinä mutta onnellisina sohvalle sylikkäin. Romantiikkaa kyllikseen.
Niin, siis siihen krapulaan takaisin. Aamulla siis nousin ylös kuudelta kun Emma päätti ensimmäisen kerran herätä. Ja koska oltiin käännetty viimeinen huonekalu neljältä yöllä niin pikkaisen väsytti, ei paljoa. Pimeässä hamuilin tuttipullon kaapista ja rukoilin että lämmin maito toimisi. Toimihan se, sen aikaa kun Emma sen joi. Tällä välin mun päässä oli alkanut menninkäisten työvuoro. Vetosin lähenevään migreeniin joten The Isi nousi urheana ylös leikkimään tytön kanssa. Silmien raosta kurkkasin että The Isin peppu poistuu näköpiiristä ja kaivauduin syvään huokaisten peiton alle. Nukuin siinä oikein mukavasti kymmeneen.
Kun menninkäiset eivät olleet lopettaneet hakkaamistaan vielä kahdeksalta illallakaan, päätin että saa riittää. Nappasin kaapista jonkun vahvan särkylääkkeen mitä The Isi on saanut hammaslääkäristä ja aloin odottelemaan että pääkipu helpottaisi. Helpottihan se, puolen tunnin kuluessa mun kropasta oli hävinnyt tunto varpaita myöten. Alkoi jo hieman pelottamaan.Kunnes tajusin että päätäkään ei enää satu. No, siinä mä yksinäni hymyilin tähän asti. Olo on vieläkin hyvin rento ja raukea, joten taidan jättää tämän tekstin tähän ja kaivautua tuonne peiton alle taas.

Kunnes taas kohtaamme rakas blogini.

Voi tuskien taival!
Huomenna on isänpäivä! Mä tiedän ettei The Isi odota mitään suurta, mutta mä olen niin kieroutunut persoona että mulla on tullut noista juhlapäivistä pakkomielle. Aina pitää olla entistä isompaa ja parempaa. No, tänä vuonna ei ole. Kaupat on nimittäin sulki jo ja tili huutaa armoa jo ennen kuin ehdin kaivaa kortin lompakosta. Aamiaisenkin kipaisin töiden jälkeen Cafe Picnicin pakastimesta, nimittäin paistovalmista kamaa, croissuja ja korvapuustia. Ne vaan aamulla uuniin niin jo tuoksuu lämmin kotoinen pulla! No, okei, kyllä mä hyvää leikkelettä ostin että ei tässä nyt ihan pullalinjalla olla. Jotain "ylellisyyttä" edes.
Mun ote alkaa siis lipsumaan. Tuskin The Isi enää juhlapäivää edeltävänä iltana jännittää  sormenpäät verillä että mistä se mamma kaivaa paketin ja minkälaisen. Ei enää barcelonan-matkoja tai jalkapallopelejä. Ehei, nyt The Isi saa säälittävän hätäpäissäni tulostaman ja leikkaa liimaa taktiikalla valmistaman kortin minkä takana lukee Hyvää isinpäivää! Niin, ja sen aamiaisen.

Toisaalta kun miettii niin eihän The Isi oo mun Isi. Vaan Emman Isi. Ja koska Emma keskittyy tällä hetkellä enempi tunnin kävelylenkkeihin keittiön ympäri kuin lahjan miettimiseen, niin eikös voi ajatella sitten niin että The Isi joutuu nyt vaan odottamaan muutaman vuoden että Emma ihan itse tekee lahjan?

Tästä päästäänkin hienosti siihen että onhan mullakin isi. Ja sillehän mun pitäisi jotain keksiä. Oliskohan mulla lankaa kaapissa? Voisi tehdä kaulaliinan? Kyllä mulla varmaan joku vanha villapaita on mistä voisi purkaa lankaa... Kylmä hiki alkaa valumaan selkää pitkin ihan justiinsa. Miten ihmeessä se päivä jo huomenna on?!?

Niin, ja vielä yksi juttu. Luoja The isiä auttakoon jos äitienpäivänä ei mitään ole keksinyt! Tämä velvotteista luistaminen on ihan vaan mun oma juttu. Nih.

Emma on oppinut vaatimaan asioita. Ja se yksi asia mitä se vaatii koko ajan on lukeminen. Oikeammin mun pitää toimia sille kirjatelineenä kun se tohkeissaan kääntelee sivuja eestaas ja kiljuu tättää ja kakkaa ja kukkaa. Ja auta armias jos mä käännän pään pois. Silloin se kiljuu vielä kovemmin. Tänään erehdyin ottamaan 45 minuutin lukutuokion jälkeen pienen lepoasennon lattialle. Painoin otsan sellaisen pienen jalkapallon päälle ja toivoin ettei mun tarttis enää kertaakaan sanoa "niin, Emma, siinä on kissa! Ja siinä pallo, hyvä hyvä". Emma ei suvainnut telineelle moista taukoa vaan reteästi kiskaisi mun pään niskavilloista ylös ja iski kirjalla mua naamaan. Ei siinä auttanut kuin jatkaa sen pirun kirjan lukemista.

Tunnin jälkeen mä keksin sen! Laitanpa Emmalle Tohtori Sykerön telkkariin pyörimään. Onhan elävä kirja parempi kuin tyhmä äitiyspakkauksen kirja. Juoksin kamalaa vauhtia korviani pidellen olkkariin. Ei mennyt pitkäkään tovi kun tyttö kävelee se sama iänikuinen kirja kädessään olkkariin, istuu mun viereen lattialle ja iskee sen kirjan mun syliin. Eikä huomaakaan täysillä telkkarissa pauhaavaa Tohtoria suola ja pippurivuorilla. Niinpä niin. Siinä me sitten istuttiin piiiiitkääään ennen kuin The Isi tuli kotiin kaupasta ja antoi Emmalle muuta ajateltavaa. Sillä välin mä muuten juoksin ympäri asuntoa ja piilotin jok´ikisen kovasivuisen kirjan mitä löysin. Suostun ottamaan ne esille vasta sitten kun mun päässä ei enää soi; Pallo, kissa, pallo, kissa, TALO!