Emma on kipeä. Yhä vaan.
Vastahan tässä on kohta 2 viikkoa se flunssa ollut. Nyt se on tehnyt
syömälakon. Ja koska se ei syö se kiukuttelee. Ja sitten koska se ei
syö ja se kiukuttelee niin sitten se väsyy. Ja koska se on väsy mutta
ei nuku koska se yskii niin sitten se taas kiukuttelee. Mikäs siinä,
mutta jos mennään nukkumaan aamulla viideltä, koska ensin on alkuyö
yskitty niin että kakka tulee vaippaan kolmesti ja kolmannella
vaipanvaihdolla herätään koska on nälkä, ja maidon jälkeen sitten
nukutaan tasan kaksi tuntia koska seitsemältähän se on jo aamu, niin ei
kai sitä voi kukaan odottaa että äiti olisi pirteä kuin peipponen ja
jaksaisi hymyssä suin lukea kirjaa koko päivän?
Ajattelin aamulla sitten kun tukka pystyssä koitin tunkea lapselle edes
jotain aamupalaa, että soitanpa omalle äidilleni että apua! No, kävipä
ihanasti, äitipä sanoi että "sellaista se on". Että se siitä avusta
sitten. Jos olisi edes hetken tullut olemaan ton huutokonsertin kanssa
että mä olisin hetken saanut olla pimeässä huoneessa ja miettiä
vakavasti että miten ihmeessä mä koskaan oikein lapsen tein? Tai
kyllähän mä tiedän miten, mutta että MIKSI?
Se ei ole hetkauttanut mua ollenkaan että kaikki vapaa-ajan puuhat on
minimissä. Ei mua haittaa olla kotona ollenkaan, en mä muutenkaan
jaksanut missään ulkona käydä. Kotona on mukavaa. Sekään ei haittaa
että koko kämppä on täynnä leluja ja kaikki mikä voi särkyä on särki
jo. Missään ei tunnu sekään että rahaa on tilillä aina juuri ehkä
muutama euro ylimääräistä. Kyllähän rakkaan lapsen vuoksi elää vaikka
näkkileivällä. Aamuherätyksetkin on yleensä kivuttomia, on ihanaa
herätä uuteen aamuun kun pinnasängyssä seisoo uninen prinsessa hiukset
pystyssä ja suu valtavalla hymyllä. Ihanaa on myös juoda aamukahvia ja
jutella neidin kanssa, (neiti omalla kielellään "kuk-ka, ättä, kak-KA,
tää" ja minä sitten omallani) samalla kun neiti syö omaa aamupalaansa.
Suunnattomasti nautin myös yhteisistä leikkihetkistä ja siitä kun
mennään leikkipuistoon kompuroimaan.
Mutta nyt toi kaikki on pyyhkiytynyt pois päästä. Aamuisin
pinnasängyssä kiljuu naama punaisena kiukkuinen peikko. Aamupuurot
löytyy ennemmin lattialta kuin suusta, ulos ei voi mennä kun neiti on
niin räkäinen. Eikä mikään ruoka mene alas. Koko päivä aamusta
myöhäiseen iltaan on taistelua.
Epätoivoissani toivon ja rukoilen että tosta lapsesta löytyisi jokin
nappi mistä sen saisi pois päältä. "Hei, en mä tälläistä lelua
halunnut, vieläkö tän voi palauttaa?"
(Tähän pieni huomautus, että en tosiaankaan ole tehnyt lasta koska haluan itselleni nuken... Tuli vaan mieleen...)
keskiviikko, 15. marraskuu 2006
Kommentit